”Arki kuntoon” ennen ADHD-tutkimusta! Mitä ajatuksia tämä herättää nepsy-lasten kanssa työskentelevässä psykologissa? – Varhainen tuki on tärkeää, mutta jo nyt psykososiaalisen hoidon tarjoamista rajoittavat resurssit. Huoleni on, että vanhempi tulee aliarvioiduksi, vanhemman tai koulun viestiä ei kuulla tai kaikki koetusti diagnoosin tarpeessa olevat lapset niputetaan, pohtii Piritta Kuusimäki blogissaan.
Yle uutisoi 19.9.2024 Kanta-Hämeen hyvinvointialue Oma Hämeen linjauksesta, jossa ADHD-tutkimuksia ei enää tehdä ennen kuin perheen arki on ”katsottu kuntoon”. Uutisen mukaan muutoksen taustalla ovat ammattilaisten arjen havainnot perheiden haasteista, diagnoosien ja lääkehoidon määrän kasvu sekä aiempi psykososiaalisen hoidon vähäisyys.
Hyvä, ajatteli moni äkkiseltään jutun luettuaan. Perheillä on jatkossa mahdollisuus saada tukea varhaisessa vaiheessa ilman työlästä tutkimusprosessia – tämän suhteen vallitsee muuten merkittävä epätasa-arvo mm. siinä, missä päin Suomea sattuu asumaan. Lapsen unirytmi, ruokailu ja ruutuaika huomioidaan – tärkeitä asioita kaikki.
Rohkenen kuitenkin väittää, että arjen peruspilareita on jo kartoitettu kouluterveydenhuollossa, opiskeluhuollossa, perheneuvoloissa sekä lasten- ja nuortenpsykiatrialla laajasti aiemminkin. Ei siis ehkä mitään uutta auringon alla, vai onko?
Mihin diagnoosia tarvitaan lapsen ja perheen näkökulmasta katsottuna?
Varhainen tuki on tärkeää, sen tiedämme. Käypä hoito -suositus ADHD:n hoidosta listaa useita erilaisia psykososiaalisia hoitomuotoja, joiden tulisi kuulua tarkkaavuushäiriön hoitopalettiin.
Psykososiaalisen hoidon tarjoamisen esteenä ovat usein resurssit. Ennalta ehkäisevän työn tekemistä taas haastaa mm. tehtäväkuvan moninaisuus. Koulun oppilashuolto toimii vajaamiehityksellä, usein vähintäänkin psykologi puuttuu tai oppilasmäärä tekee työstä ns. tulipalojen sammuttamista. Perheneuvoloihin jonot ovat pitkät.
Mitä lopulta tarvitsemme, kun tarvitsemme diagnoosia? Tarvitsemme lapsen ja perheen tarpeiden sanoittamista, yhteisymmärryksen rakentamista, toimivia apukeinoja arkeen, jossa lapsi elää. Joskus se, mitä tarvitsemme, on ennen kaikkea joustavuutta läpi jäykkien rakenteidemme. Ymmärrystä siitä, että juuri nyt lapsi ei pysty siihen, mihin ikätoverit keskimäärin pystyvät.
Tarvitsemme myös arvokeskustelua. Mikä lapsen tämänhetkisen elämän ja minäkokemuksen kannalta on juuri nyt tärkeää? Onko esimerkiksi tärkeää, että hän saa koulussa suoritettua kaiken ennalta määritellyssä aikataulussa? Vai onko sittenkin tärkeämpää, että sekä lapsi että perhe saa omassa arjessaan onnistumisen ja selviytymisen kokemuksia, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen?
Se, mitä toivottavasti emme tarvitse, on ulkopuolisen tahon määrittelemä nimike, jonka avulla vanhempien tai koulun huolta viimein uskotaan.
Riittävätkö resurssit ennalta ehkäisevään tukeen?
On hieno ajatus, että perheille pyritään tarjoamaan tukea ennakoiden. Ennen kaikkea kysymys lieneekin resursseista. Ennalta ehkäisevälle tuelle on luotava puitteet, jossa sekä perheiden että ammattilaisten on mahdollista onnistua. Niitä eivät ole tiukasti rajatut käyntimäärät tai uusien tehtävien sysääminen esimerkiksi jo ennestään kuormittuneelle ja henkilövajauksista kärsivälle oppilas- tai kouluterveydenhuollolle.
Väkisinkin tulee mieleen myös, onko uusien ADHD-tutkimuslinjausten yhtenä taustamuuttujana raha? Onko riskinä se, että tutkimuksiin pääsyn esteeksi rakennetaankin vain uusia portinvartijoita, joihin jo ennestään uupuneet ja tarvitsevat vanhemmat törmäävät? Vai se, että pyrimme paikkaamaan paikoin ylikuormittuneen varhaiskasvatus- tai koulujärjestelmämme haasteita kääntämällä katseen oletuksiin vanhemmuuden puutteista ja kodin arjenhallinnan ongelmista?
Aliarvioidaanko lapsen vanhempi? Jääkö koulun huoli kuulematta?
Pähkinänkuoreen puristettuna; ydinhuoleni on, että vanhempi tulee aliarvioiduksi, vanhemman tai koulun huolta ei kuulla tai kaikki koetusti diagnoosin tarpeessa olevat lapset niputetaan. Se, että kaikille tarjotaan lääkkeeksi helppoheikkimäistä ohjekirjaa tai muutamaa ulkokohtaista tapaamista, jolloin perheiden ja ammattilaisten huolen todellinen kohtaaminen vaarantuu ja uupumus sekä epätoivo syvenee.
Useat neuropsykiatrisen diagnoosin saaneista lapsista ovat kärsineet säätelyhäiriöistä, kuten univaikeuksista ja syömiseen liittyvistä pulmista jo varhaisvaiheissaan. Vuorovaikutus lapsen ja vanhempien välillä on usein muodostunut molempia osapuolia kuormittavaksi.
Tilanteeseen kaivataan kipeästi apua. Se, että haasteet ovat pitkäaikaisia ja vanhempien tie avun piiriin on usein pitkä, asettaa erityisen vastuun ammattilaisen sensitiivisyydelle ja sen arvioimiselle, millaisista toimista kukin perhe omassa elämäntilanteessaan hyötyy ja millaiset toimet taas eivät ensinkään vähennä perheiden kuormitusta vaan ovat pikemminkin vaarassa lisätä sitä.
Piritta Kuusimäki
Kirjoittaja on psykologi, joka työskentelee lasten, nuorten ja aikuisten neuropsykiatristen häiriöiden parissa.
Ylen 19.9.2024 julkaisema uutinen kokonaisuudessaan:
Hyvinvointialueen uusi linjaus: Lapsi ei saa lähetettä ADHD-tutkimuksiin ennen kuin perheen arkirutiinit on katsottu kuntoon
Aamos Kuntoutus- ja terapiapalvelut on tehnyt 30 vuotta yhteistyötä nepsy-perheiden kanssa. LAKU-perhekuntoutusta Aamos on tarjonnut vuodesta 2019 lähtien, kun Kela käynnisti harkinnanvaraisen kuntoutusmuodon, joka on tarkoitettu 7–15-vuotiaille lapsille, joilla on diagnosoitu ADHD, ADD, autismikirjon häiriö, Touretten oireyhtymä tai pitkäaikaiset tic-oireet. Lue lisää ja tutustu hakuohjeisiin »
